Torey Hayden: Aavetyttö

Jadie ei koskaan puhunut, ei nauranut, ei itkenyt. Kun erityisopettaja Torey Hayden viimein sai taivuteltua tytön puhumaan, mikään hänen urallaan kokemansa ei valmistanut häntä siihen tuskalliseen painajaiseen, jonka Jadie hänelle paljasti. Pieni tyttö oli vankina hirvittävistä muistoista rakennetussa helvetissä, ja opettajalta vaadittiin paljon myötätuntoa, rakkautta ja suurta rohkeuttakin saada "aavetyttöä" riivaavat pahat henget karkotettua.

Tämä tarina on tosi vaikka sitä ei kirjan luettuaan uskoisi, tai haluaisi uskoa, todeksi. Nimenomaan se, että kirja on tositarina, tekee siitä karmivalla tavalla erittäin mielenkiintoisen. En lähtisi suosittelemaan tätä kenellekään herkälle.

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Tarina alkaa Japaninmeren rannan pienestä kalastajakylästä, missä rikas kauppias herra Tanaka kiinnittää huomionsa tyttöön, jolla on harvinaisen kauniit, harmaat silmät. Yhdeksänvuotias Chiyo luulee pääsevänsä miehen kasvatiksi, mutta hänet lähetetäänkin kiotolaiseen geishakouluun - sen jälkeen kun rouva Hypistelijä on varmistanut hänen neitsyytensä.
Tie silkkisten kimonoiden maailmaan on pitkä ja raskas. Chiyo joutuu raatamaan vuosikausia orjatyössä kustantaakseen elämänsä ja opiskelunsa. Lopulta tulee kuitenkin se päivä, jolloin 14-vuotias tyttö puetaan seremonialliseen asuun ja hänen hiuksistaan muotoillaan perinteinen kampaus, eroottisesti symbolinen "halkaistu kurpitsa". Chiyosta on tullut geisha Sayuri, teehuoneiden kaunistus ja varakkauden herrojen tavoiteltu statussymboli.

En edes tiennyt, että tästä on kirja olemassa. Tiesin vain elokuvan (jonka katsoinkin tuossa muutama viikko sitten). Aukko sivistyksessä siis. Joten tavallaan vahingossa lainasin tämän ja ihastuin. Pidin elokuvastakin, ehkä hieman enemmän kylläkin. Olihan se visuaalisesti hieno. Mutta kirjakin ihastutti. Paksu kirja, mutta luin sen todella nopeasti. Se kertoo myös jotain. Japanilainen kulttuuri ja samoin geishat ovat mielenkiintoisia ja molempia kuvattiin kirjassa hyvin ja realistisesti. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa kirjoittaessaan tätä ja toivottavasti saanut myös arvostusta työstään. Yritän löytää tämän pieneen kirjahyllyyni täytteeksi.

Marianne Käcko: Tapa minut, äiti!

Katarina on vain 11-vuotias, kun hänen äitinsä Marianne huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Katarina laihtuu ja hänen käytöksensä muuttuu. Tytär syö yhä pienempiä annoksia ja lopulta elää pelkällä näkkileivällä. Hän pääsee kuitenkin hoitoon, ja lyhyen sairaalassaolon jälkeen hän on jälleen kunnossa. Muutaman vuoden päästä Katarinan elämä järkkyy uudelleen. Ennen niin suosittu ja ulospäin suuntautunut tyttö laihtuu ja kalpenee ja muuttuu sulkeutuneeksi. Katarina urheilee pakonomaisesti, eikä ruoka enää maistu hänelle. Äiti saa osakseen raivokohtauksia ja kiroilua, kun yrittää kysellä tyttärensä vointia. Edessä on uusi hoitojakso – tällä kertaa vuosien mittainen. Psykiatrisessa sairaalassa Katarina menee yhä huonompaan kuntoon ja käy ilmi, että sairaalan tarjoama hoito ei auta. Syvästi ahdistunut tyttö luulee, että ruoka tappaa hänet. Katarinan pelastukseksi koituu ruotsalainen anoreksiaklinikka, jossa keskitytään syömisen opetteluun. Siellä hän syö itse ensimmäistä kertaa lähes vuoteen – yhden maissinjyvän.

Tositarina tytöstä, joka sairastuu vakavaan anoreksiaan. Tarina on kerrottu äidin näkökulmasta ja herättää hyvin paljon tunteita. Vihasta suruun. Mielenkiintoinen opus, täytyy sanoa. Luin ihan parissa päivässä, koska en voinut laskea tätä käsistäni. Paras tähän mennessä lukemani anoreksia-aiheinen kirja.

Jouni Hynynen: Kesämies

"Tämä kirja on tehty kesämiehille ja -naisille. Tämän ei luulisi olevan liian vaikeaa tekstiä lukea paikallisen juottolan terassilla tai mökillä laiturin nokassa parin kaljan jälkeen." -Jouni Hynynen.

Suomen karvaisimman rocktursakkeen kirjallinen kiihko kohdistuu tällä kertaa kesään, suomalaisten vuodenajoista rakkaimpaan. Kesämies sisältää paitsi Hynysen mietteitä suvesta ja naisista myös meheviä otteita kesäkeikkojen päiväkirjoista.

Hynynen teki sen taas. Kirjoitti kirjan nimittäin. Ja komeilee kirjansa kannessa alasti. Hynynen on ihana. Ja kirjoittaa ihanasti. Luin tämän junassa matkalla Jyväskylästä Turkuun. Vaarallista luettavaa julkisilla paikoilla. Tämä nimittäin hyvinkin varmasti aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä ja ne taas saattavat aiheuttaa oudoksuntaa kanssamatkustajissa. Vähän tämä tuntui kyllä pakotetulta ja rahastukselta, kaikki pätkäthän olivat periaatteessa jo ilmestyneet aikaisemmin. Mutta hauska tämä silti oli.

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Sookie Stackhousen elämä Bon Tempsin pikkukaupungissa on kaikkea muuta kuin mutkatonta. Vampyyrin deittailu merkitsee valvottuja öitä ja jatkuvaa verenvähyyttä, ja pahempaa on luvassa: ensin Sookie löytää miespuolisen työkaverinsa murhattuna, sitten hänen kimppuunsa hyökkää metsästä mainadi, jonka viiltämät myrkylliset haavat tietävät varmaa kuolemaa. Sookie pelastuu täpärästi Billin pahamaineisten vampyyriystävien avulla, jotka tarjoutuvat imemään myrkyn pois Sookien verenkierrosta (ja nauttivat joka sekunnista).
Vastapalvelukseksi paikallisten vampyyrien johtaja Eric vaatii Sookieta hyödyntämään telepaatikon kykyjään kadonneen vampyyrin etsimisessä. Niinpä Sookie vetää peruukin päähänsä ja lähtee soluttautumismatkalle Dallasin epäkuolleiden päämajaan. Ei aikaakaan kun hänellä on verenjanoisten vampyyrien lisäksi riesanaan liuta muita yliluonnollisia olentoja ja vampyyrivastaisia fanaatikkoja. Ja jälkimmäiset saattavat olla näistä kaikista vaarallisimpia...

Sookie Stackhouse-sarjan toinen osa. True Blood-sarja (jota itsekin olen täällä hehkuttanut) perustuu näihin. Ja nimenomaan perustuu, sarjassa asiat menivät eri tavalla kuin kirjassa ja se hämmensi hieman. Yleensä aina sanotaan, että kirja on parempi kuin siitä tehty filmatisointi, mutta nyt en oikein osaa sanoa. Sarja on erittäin onnistunut, samoin kirjat. Joten, lukekaa kirjat ja katsokaa sarjaa ja tehkää itse omat johtopäätöksenne, minä en osaa päättää. Kirjassa kerrottiin suurinpiirtein sarjan kakkostuotantokauden tapahtumat ja vähän muutakin. Tämä saattaa vaikuttaa hieman tusinaromaanilta ja joltain halvalta Twilight-kopiolta, mutta sellaista fiilistä minulle tästä ei ainakaan tule. Kansikuvat ovat kyllä vähän korneja, nyt kun mietin. Mutta eipä kirjaa kannata sen kannen perusteella tuomita. En osaa muuta, kuin suositella tätä.
Ja jos et halua tietää enempää kirjasta, lopetat tämän lukemisen tähän, seuraa nimittäin lainaus kirjasta (lempikohtani),

"Kuinka aiot pukeutua juhliin? Eric kysyi vaihtaen tehokkaasti puheenaihetta. "Jos ne kerran ovat orgiat, mitä sinunlaisesi kunnon tyttö laittaa päälleen?"
"En oikein tiedä", vastasin ja kiukkuni oli tiessään. "Kai minun pitää yrittää näyttää sellaiselta tytöltä joka käy orgioissa, mutta en ole ikinä ollut sellaisissa enkä tiedä millaisella asulla niissä aloitetaan. Vaikka minulla on käsitys siitä, millaiseen asuun on tarkoitus päätyä."
"Minä olen ollut orgioissa", Eric sanoi avuliaasti.
"Jotenkin se ei yllätä minua yhtään. Mitä sinulla on päälläsi?"
"Viimeksi minulla oli eläimen nahka, mutta tällä kertaa päädyin tällaiseen." Ericillä oli pitkä trenssitakki. Nyt hän riisui sen teatraalisesti, enkä voinut muuta kuin tuijottaa. Tavallisesti Eric pukeutui farkkuihin ja t-paitaan. Tänään hänellä oli yllään pinkki hihaton toppi ja lycrakankaiset legginsit. En tiedä mistä hän oli ne hankkinut; en tiennyt kuka valmisti ekstrasuuria ja pitkiä miesten lycraisia legginsejä. Niiden väritys oli pinkkiä ja vedenvihreää, vähän kuin kiehkurat Jasonin pakun kyljissä.
"Vau", sanoin kun en muutakaan keksinyt sanoa. "Vau. Aikamoinen asu." Kun iso mies pukeutuu lycraan, se ei jätä paljoakaan mielikuvituksen varaan. Vastustin kiusausta pyytää Ericiä kääntymään ympäri.
"Arvelin, ettei minusta saisi uskottavaa drag queenia", Eric sanoi, "mutta mielestäni tämä antaa sen kuvan, että melkein mikä tahansa on mahdollista." Hän katsoi minuun ja räpytteli kainosti ripsiään.

---

"Hei, meillä on samanväriset hiukset", sanoin ja katselin meitä vierekkäin peilissä.
"Niinpä näkyy olevan, ystävättäreni." Eric virnisti. "Mutta oletko sinä blondi alas asti?"
"Etkö toivokin, että saisit tietää sen?"
"Kyllä", hän vastasi yksinkertaisesti."
"No, sinun pitää vain arvailla."
"Minä olen", hän sanoi. "Kauttaaltani blondi."

Ihana.

Kate Holden: Enkelivaihde

Kukaan ei koskaan kääntynyt Kate Holdenin puoleen ja sanonut ”Kokeile nyt sinäkin”, ei koskaan. Kukaan ei tuputtanut hänelle heroiinia. Mieltä vain kaihersi se ikuisen epämääräinen tunne että jäi jostakin paitsi, kun muut sukelsivat suuriin seikkailuihin. Siksi oli pakko kokeilla. Yhden kerran.

Tämä on käsittääkseni omaelämäkerrallinen romaani, ei varsinainen omaelämäkerta. Kirja siis kertoo hyvän perheen tytöstä, joka ensin sotkeutuu huumeympyröihin ja alkaa pian työskentelemään prostituoituna. Hyvä kirja, hienosti kirjoitettu ja ahmin tämän yhdeltä istumalta.

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

17-vuotias Jenna herää vuoden kestäneestä koomasta ja aloittaa hitaan toipumisen auto-onnettomuudesta. Hänellä ei ole muistikuvia ajasta ennen kolaria. Uudessa syrjäisessä kodissaan Jenna katsoo kotivideoita aiemmasta elämästään, mutta ei tunnista itseään. Onko kuvaruudun henkilö todella hän?
Pikkuhiljaa Jenna alkaa muistaa. Muistojen mukana tulevat kysymykset, joihin kukaan ei halua vastata. Mitä onnettomuudessa ja sen jälkeen oikein tapahtui?

Muisti on jännä juttu. Samoin ihmisyys. Onko ihminen enää ihminen jos hänestä on korvattu yli 90 prosenttia? Sitä pohdittiin tässä kirjassa. Tarina voisi olla totta. Ei ehkä vielä, mutta tulevaisuudessa. Ja se teki tästä kirjasta hyvin mielenkiintoisen. Ja tämä pisti myös ajattelemaan.
Ihmiset ja maailma muuttuvat. Vai muuttuvatko? Kirjassa ainakin muuttuivat ja se tuntui jotenkin.. Liian helpolta. Mutta pidin tästä silti. Vaikka olin kuvitellut tämän olevan taas hieman erilainen kirja, kun se loppujen lopuksi olikin.

I love you Phillip Morris

Päähenkilö Steven Russell (Jim Carrey) elää amerikkalaista unelmaa. Hänellä on kaunis vaimo ja hyvä työ. Steven joutuu auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen hänen elämänsä muuttuu. Hän tajuaa olevansa homo. Stevenin uusi elämä vie hänet vankilaan, jossa hän tapaa elämäsä rakkaan, Phillip Morrisin (Evan McGregor). Steven yrittää saada rakkaansa pois vankilasta millä keinolla tahansa, jotta he voivat elää elämänsä yhdessä onnellisesti. Mutta kaikki ei menekään suunnitelmien mukaisesti.

Jim Carrey on homo. Tai. Ainakin esittää homoa. Ja tekee sen aivan loistavasti. Carrey on ollut yksi lempinäyttelijöistäni jo pitkään, enkä ylistä häntä suotta. Evan McGregor on minulle hieman tuntemattomampi näyttelijä, mutta suoriutuu Phillipin suloisesta roolista erittäin hyvin.
Elokuva oli hyvin.. Yllättävä. Todella yllättävä. Ja se liikutti. Sai nauramaan ja sai itkemään. Ja tämä perustuu tositapahtumiinkin vielä.
Ja ne seksikohtaukset, mitä helvettiä!

Pientä päivitystä

Tässä kävi niin, että menin ja muutin Jyväskylään. Olen kyllä katsellut leffoja ja lukenut kirjoja, mutta tämän päivittäminen ei ole oikein innostanut.
Kirjastokortti on hankittu, joten sinne pääsen pian tutkimaan. Valitettavasti koko laitos on remontin alla, niin ettei kaikkiin kirjoihin pääse käsiksi. Mutta kaikki aikanaan.

Uusia kirjoja, leffoja yms. saa ehdotella. Ja pitääkin, mikäli luet tätä. Eli. Olit sitten vain ohikulkija tai seuraat tätä aktiivisesti, jätä itsestäsi jokin elonmerkki. Lähes vaadin!