Katarina on vain 11-vuotias, kun hänen äitinsä Marianne huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Katarina laihtuu ja hänen käytöksensä muuttuu. Tytär syö yhä pienempiä annoksia ja lopulta elää pelkällä näkkileivällä. Hän pääsee kuitenkin hoitoon, ja lyhyen sairaalassaolon jälkeen hän on jälleen kunnossa. Muutaman vuoden päästä Katarinan elämä järkkyy uudelleen. Ennen niin suosittu ja ulospäin suuntautunut tyttö laihtuu ja kalpenee ja muuttuu sulkeutuneeksi. Katarina urheilee pakonomaisesti, eikä ruoka enää maistu hänelle. Äiti saa osakseen raivokohtauksia ja kiroilua, kun yrittää kysellä tyttärensä vointia. Edessä on uusi hoitojakso – tällä kertaa vuosien mittainen. Psykiatrisessa sairaalassa Katarina menee yhä huonompaan kuntoon ja käy ilmi, että sairaalan tarjoama hoito ei auta. Syvästi ahdistunut tyttö luulee, että ruoka tappaa hänet. Katarinan pelastukseksi koituu ruotsalainen anoreksiaklinikka, jossa keskitytään syömisen opetteluun. Siellä hän syö itse ensimmäistä kertaa lähes vuoteen – yhden maissinjyvän.
Tositarina tytöstä, joka sairastuu vakavaan anoreksiaan. Tarina on kerrottu äidin näkökulmasta ja herättää hyvin paljon tunteita. Vihasta suruun. Mielenkiintoinen opus, täytyy sanoa. Luin ihan parissa päivässä, koska en voinut laskea tätä käsistäni. Paras tähän mennessä lukemani anoreksia-aiheinen kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti