Kun ahdistus piirtyy ihoon.Callie ei puhu kenellekään. Sen sijaan hän tarkkailee ja kuuntelee, painaa mieleensä ja analysoi kaikkea mitä "Laholatvassa" tapahtuu, paikassa, johon hänet on viety, koska hän viiltelee itseään.
Vaikka Callie yrittääkin katkaista suhteensa ympäröivään maailmaan, hän huomaa tempautuvansa mukaan toisten tyttöjen elämään. Hän tajuaa, että hänellä on valta päättää elämästä ja kuolemasta...
"Suurin osa tytöistä on anorektikkoja. Heitä kutsutaan asiakkaiksi, joilla on syömishäiriöitä. Jotkut ovat narkkareita. Heitä kutsutaan asiakkaiksi, joilla on päihdehäiriöitä. Loput, kuten minä, ovat luokittelemattomia sekopäitä. Meitä kutsutaan asiakkaiksi, joilla on käytöshäiriöitä. Hoitajia kutsutaan avustajiksi. Ja paikkaa kutsutaan hoitokodiksi. Sitä ei kutsuta hullujenhuoneeksi."
Tästä pidin. McCormick on onnistunut hyvin kuvaamaan miltä samassa tilanteessa olevalta tytöltä tuntuu, mitä hän ajattelee ja muuta. Tämä meni syvälle. Paljon parempi kuin edellinen kirja. Luin tämänkin päivässä, en vain pystynyt laskemaan tätä kädestäni. Tämä olisi ihan hyvin voinut olla jonkun päiväkirjasta. Pidin todella paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti