John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Tukholmaa pitkään koetellut helleaalto jännittyy kaupungin ylle valtaisaksi sähkökentäksi - kuin käänteiseksi sähkökatkokseksi. Taivaalla ei näy pilveäkään jännityksen yhä voimistuessa.

Pian. Tapahtuu. Jotain.

Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa, ilman pamahdusta tai romahdusta. Eläkkeellä oleva toimittaja Gustav Mahler kutsutaan ruumishuoneelle, missä kuolleet ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleet nousevat myös haudoistaan.

Tiedemiehet yrittävät selvittää kauhistuttavan ilmiön syytä, ja viranomaiset ryhtyvät yhä äärimmäisempiin toimenpiteisiin suuren yleisön ja surevien omaisten rauhoittamiseksi. Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.

Kun tarkemmin mietin, kirjassa ei missään välissä selvinnyt, että miksi kuolleet heräsivät henkiin. Ja tekivätkö ne sen vapaaehtoisesti vai oliko kyseessä vain jokin oikku. Mutta kirja oli hyvä. Erittäin hyvä. Kirjassa oli taas paljon hahmoja, joita seurattiin joten tämä saattaa vaikuttaa hieman sekavalta. Mutta samalla kaavalla ovat edenneet kirjailijan muutkin kirjat ja pidän tästä ominaisuudesta.
Tämä pisti myös ajattelemaan, että mitä jos näin kävisi oikeasti. Ja kun tapahtumapaikkana oli kuitenkin Tukholma, joka on aivan tuossa lähellä. Niin. Lukekaa pois.

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

On säteilevän kirkas helmikuun päivä Roslagenin saaristossa Itämerellä. Anders, Cecilia ja heidän kuusivuotias tyttärensä Maja hiihtävät kotoaan Domaröstä läheiselle majakkasaarelle. Perillä Maja katoaa kuin tuhka tuuleen. Lumiselta jäältä ei löydy edes jalanjälkiä.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin menetyksensä musertama Anders palaa yksin Domaröhön. Eräänä aamuna hän huomaa tuvan pöytään kaiverretun tuoreen tekstin: KANNA MINUA.

Samaan aikaan joku alkaa piinata saaren asukkaita. Ihmisten postilaatikoita tuhotaan, taloja palaa maan tasalle ja joku tai jokin liikkuu äänekkäästi öisessä metsässä. Myös meri liikehtii levottomasti, kuin varoittaakseeni syrjäisen saaren asukkaita. Tapahtumat näyttävät kietoutuvan Majan selittämättömään katoamiseen - ja saaren tummaan, salattuun historiaan.

Pidin kovasti kirjailijan esikoisteoksesta, Ystävät hämärän jälkeen, joten myös tämä oli pakko lukea. Alku oli erittäin mielenkiintoinen. Kirjailijalla on kovasti kerrottavaa saaren historiasta, ihmisistä ja tapahtumista. Välillä pisti miettimään, että miten tämä nyt liittyy kirjaan ollenkaan, mutta silti se oli mielenkiintoista luettavaa. Jossain vaiheessa kirja alkoi muuttua lennokkaammaksi ja loppu alkoi mennä jo hieman yli. Tai ei yli, mutta jotenkin vain.. En oikein osaa selittää. Selittämättömäksi. En ehkä keskittynyt kirjaan niin hyvin kuin olisi pitänyt, joten osa saattoi mennä minulta vähän ohi. Pidin kirjasta silti paljon, vaikka se ei Ystävien tasolle ihan mielestäni ylläkkään.

Niiden, jotka tosissaan pelkäävät vettä, ei kannata kyllä tätä kirjaa lukea.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Tukholmalaisessa Blackebergin lähiössä 1980-luvun alussa elämä on tavanomaisen uneliasta kansankodin rauhaa, kunnes lähimetsässä tapahtuu häijy rituaalimurha: puussa roikkuu kuiviin valutettu teinipoika.

Murha säväyttää 12-vuotiasta Oskaria, joka fantasioi kostavansa kiusaajilleen. Murhaakin kiinnostavampaa on kuitenkin outo naapurintyttö Eli. Eli on outo tapaus: tyttöä näkee vain iltahämärän jälkeen, hän pukeutuu oudosti, haisee kummalliselle eikä tunne Rubikin kuution kaltaisia itsestäänselvyyksiä.

Vampyyreita, rakkaustarina, pedofiliaa, koulukiusaamista, väkivaltaa. Ei siis mikään Twilight. Pidin tästä kovasti, koska tämä oli niin karu, mutta silti samalla kuitenkin herkkä. Koulukiusattu Oskar sai sympatiani puolelleen. Samoin Eli. Kirjasta teki mielenkiintoisen se, että tarinaa kerrottiin monen ihmisen näkökulmasta. Pidin tästäkin ominaisuudesta. Tämä ei kuitenkaan sovi kaikkein herkimmille, kirjassa nimittäin kuvattiin sangen yksityiskohtaisesti raakojakin tapahtumia.

Haluan myös nähdä tästä tehdyn elokuvan.