On säteilevän kirkas helmikuun päivä Roslagenin saaristossa Itämerellä. Anders, Cecilia ja heidän kuusivuotias tyttärensä Maja hiihtävät kotoaan Domaröstä läheiselle majakkasaarelle. Perillä Maja katoaa kuin tuhka tuuleen. Lumiselta jäältä ei löydy edes jalanjälkiä.
Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin menetyksensä musertama Anders palaa yksin Domaröhön. Eräänä aamuna hän huomaa tuvan pöytään kaiverretun tuoreen tekstin: KANNA MINUA.
Samaan aikaan joku alkaa piinata saaren asukkaita. Ihmisten postilaatikoita tuhotaan, taloja palaa maan tasalle ja joku tai jokin liikkuu äänekkäästi öisessä metsässä. Myös meri liikehtii levottomasti, kuin varoittaakseeni syrjäisen saaren asukkaita. Tapahtumat näyttävät kietoutuvan Majan selittämättömään katoamiseen - ja saaren tummaan, salattuun historiaan.
Pidin kovasti kirjailijan esikoisteoksesta, Ystävät hämärän jälkeen, joten myös tämä oli pakko lukea. Alku oli erittäin mielenkiintoinen. Kirjailijalla on kovasti kerrottavaa saaren historiasta, ihmisistä ja tapahtumista. Välillä pisti miettimään, että miten tämä nyt liittyy kirjaan ollenkaan, mutta silti se oli mielenkiintoista luettavaa. Jossain vaiheessa kirja alkoi muuttua lennokkaammaksi ja loppu alkoi mennä jo hieman yli. Tai ei yli, mutta jotenkin vain.. En oikein osaa selittää. Selittämättömäksi. En ehkä keskittynyt kirjaan niin hyvin kuin olisi pitänyt, joten osa saattoi mennä minulta vähän ohi. Pidin kirjasta silti paljon, vaikka se ei Ystävien tasolle ihan mielestäni ylläkkään.
Niiden, jotka tosissaan pelkäävät vettä, ei kannata kyllä tätä kirjaa lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti