Sin City

Tämän elokuvan katsoin oikeastaan jo todella kauan sitten, en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä.

Elokuva kertoo siis kolmesta ihmisestä, jotka asuvat Basin Cityssä ja he ovat sotkeutuneet kaupungin väkivaltaiseen ilmapiiriin.
Minusta elokuva oli hienosti tehty, jotenkin sarjakuvamainen. Vaikka se tuntui todella monimutkaiselta paikoitellen, sen jaksoi silti katsoa loppuun. Tämän tulen katsomaan vielä uudestaankin.

Blade III: Trinity

Bladen tarina jatkuu, tällä kertaa avun kera, kun mukaan kuvioihin tulee ryhmä nimeltään Nightstalkers. Blade tulee tarvitsemaan heidän apuansa kohdatessaan haastavimman vastustajansa ikinä: itse Dracula on kuvioissa mukana.

Jostain syystä pidän Blade-leffoista. (Kuten aikaisemmista kirjoituksista saattaa huomata.) Hahmo on ihastuttava, ei oikein tiedä, onko Blade hyvä vai paha. Se kiehtoo. Lisäksi leffat ovat olleet hyvin tehtyjä. Edelleen taistelukohtaukset on pidetty suht realistisina, ei mitään liian yliampuvaa. Mitä nyt helvetillisen kokoinen monsterivampyyri pyörii kuvioissa välillä ja muuta hauskaa. Ja vampyyripomeranian.
Wesley Snipes on mukavan karun näköinen mies esittämään Bladea. Häiritsevän väriset silmät tosin. Eipä siinä. Pidän tosi paljon. Ainoa vaan, että vampyyreista jotenkin tuntuu puuttuvan jotain. Mielestäni niillä kuuluisi olla jonkinlaisia erikoisvoimia, mutta näiltä ne tuntuvat puuttuvan kokonaan. Viihdyttäviä leffoja silti.

Blade II

Bladella jatketaan. Sama kaava kuin edellisessä, tällä kertaa Blade on vampyyreiden puoella, kun ihmis- ja vampyyrikuntaa uhkaa uudenlainen rotu, joka on immuuni hopealle ja valkosipulille. Vampyyriyhteiskunta pyytää Bladea avukseen, mutta lopulta Blade huomaa tulleensa petetyksi..

Ensimmäiseen verrattuna tämä oli jo vähän tylsä, mutta hyvä silti. Tappeluissa alkoi olla vähän enemmän Matrixista tuttuja elementtejä (ilmassa holtittomasti lentelyä ja hidastettuja luoteja), mutta ei silti liikaa. Vielä pysyttiin melko realistisina.

Blade on vaan niin ihana. Olen rakastunut tylyihin miehiin.

Blade

Blade, daywalker, on vampyyrinmetsästäjä, joka on puoliksi kumpaakin. Hänellä on vampyyreiden voimat, mutta ei niiden heikkouksia.

Tällaisia vampyyreiden pitää olla. Voimakkaita, vihaisia, ja verenhimoisia, ei mitään kimaltelevia hinttejä, jotka juoksevat ihmisnaisten perässä. Mielestäni Bladen pitäisi vierailla eräässä nimeltämainitsemattomassa leffassa, jossa näitä kimaltelevia vampyyrin irvikuvia pörräilee.

Leffa oli hienosti tehty. Ei mitään ylimääräistä mielestäni. Ei yliampuvia Matrix-elementtejä lainaavia tappeluita tai muutakaan erikoistehosteilla leikkimistä.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Parikymppiset amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina Poole ovat toistensa peilikuvia. He kuulevat ensimmäistä kertaa äitinsä kaksoissisaresta Elspethistä, kun heille kerrotaan, että he ovat perineet tämän asunnon Lontoon Highgaten hautausmaan liepeiltä.
Erottamattomat kaksoset muuttavat Lontooseen uudesta vapaudesta riemuiten ja alkavat rakentaa tädin asunnosta omaa kotiaan. Pian Valentina rakastuu kuolleen tädin miesystävään ja ryhtyy etsimään omaa identiteettiään. Julia närkästyy heikomman sisarensa itsenäistymispyrkimyksistä, mutta löytää itselleenkin projektin: pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän naapurinsa pelastamisen.
Ennen pitkää Julia ja Valentina saavat huomata, että he eivät olekaan asunnossaan kaksin. Seinien vangiksi jäänyt tädin haamu seuraa heidän jokaista askeltaan.

Tämä oli hyvä kirja. Vangitseva. Taas sellainen kirja, jonka valitsin kirjaston hyllystä ihan vain pelkän nimen perusteella. (Jyväskylän kirjaston fantasia/kauhu-hylly on kyllä rikollisen pieni.) Enkä pettynyt tälläkään kertaa. Kirjassa on paljon hahmoja, joten voisi luulla, että niiden kanssa menee sekaisin, mutta ei. Tämä oli hyvin kirjoitettu ja hahmot olivat mielenkiintoisia. Ja eläviä. Jos nyt niin voi kaikista hahmoista edes sanoa.
Tavallaan uskon yliluonnolliseen, aaveisiin ja muihin. Tätä kirjaa lukiessa oli mukava ajatella sen olevan totta. Kummittelemaan jääneet tädit ja kissat. Kannatti lukea.

Pimeyden olennot

Charlaine Harris: Tanssiva kuolema
Layla LaRue LeMay on saanut kokea elämässään pahuutta enemmän kuin yhden elämän verran. Työ tanssijana vampyyrin parina ei hänen mittapuussaan aiheuta kauhua laisinkaan. Ja pian hän saa myös huomata, että kolmesataavuotias Sean O'Rourke on sydämellisempi kuin monet kuolevaiset, joita hän elämässään on joutunut kohtaamaan. Kun vanha painajainen muuttuu taas todeksi, on Sean ainoa johon hän voi luottaa.

Maggie Shayne: Iltahämärän valat
Rachel Sullivanilla on lapsesta saakka ollut tunne, että joku tuntematon kulkee hänen rinnallaan aina valmiina pelastamaan hänet. Taikauskoa tai ei, mutta antropologina hän on päättänyt selvittää, jos nyt ei kaikkea yliluonnollista, niin ainakin kotikylänsä linnaan liittyvät kauhukertomukset. Heti kylään saavuttuaan hän tapaakin mystisen ja tutunoloisen miehen, joka sanoo asuvansa linnassa.
Donovan O'Roark on ollut vainottu siitä saakka kun hän nousi kuolleista omissa hautajaisissaan. Hänen oma perheensäkin ajoi hänet luotaan. Nyt hänen nuoruudenrakkautensa sukulainen suoraan alenevassa polvessa tunkeutuu hänen elämäänsä ja linnaansa uteliaana ja pelottomana. Onko Rachel kyläläisten lähettämä syötti, vai olisiko maailma jo valmis hyväksymään hänet?

Marilyn Tracy: Aamuyön morsian
Tara Michaelsin koston päivä oli koittanut. Sisarensa muistojuhlissa hänen päämääränään oli antaa paholaisen maistaa omaa lääkettään. Paholainen oli murhannut hänen siskonsa. Yhdessä Charlenen sulhasen kanssa Tara aikoi ajaa Gavin Deveroux'n ansaan. Sen tehdäkseen hän oli valmis mihin vain, jopa pika-avioliittoon Gavinin kanssa, vaikka tänä ei edes ollut mies vaan pimeyden olento. Kiihkeän vuorokauden aikana Taran oli kuitenkin muutettava mielipiteitään hyvästä ja pahasta ja yhdessä Gavinin kanssa opeteltava elämässä tärkein: rakkaus.

Aivan järkyttävää paskaa. Siis todella järkyttävää. Tiedättekö ne kioskirakkausromaanit, joiden kannessa poseeraa Fabio-kopio? Tämä on juuri sellainen, mutta tähän on vain sotkettu vampyyreita. Vampyyri-buumin takia tietenkin. Tarinat olivat olevinaan kovin rohkeita, mutta kun orgasmia nimitetään täyttymykseksi ja miehen peenistä miehuudeksi, niin ei olla mielestäni onnistuttu. Muutenkin todella kliseistä paskaa. Tarinoiden väliin oli ripoteltu ylistäviä arvosteluja, joissa yhdessä kiteytettiin hienosti kaikkien kolmen tarinan juoni: "...kirjoittaa häpeämättömän romanttisia, hengästyttävän tunteellisia ja hyytävän jännittäviä (=lue: kliseistä paskaa) tarinoita, jotka ovat valloittaneet lukijat klassisella kaunotar ja hirviö -asetelmallaan ja joissa rakkauden voima aina lopulta parantaa hirviön." Niin.

Horton Hears A Who

Horton on norsu, joka kuulee ääniä. Pienestä pölyhiukkasesta kukassa. Pölyhiukkasessa on Whoiden kaupunki ja Horton ottaa tehtäväkseen saattaa kaupunki uuteen, turvalliseen kotiin.

Horton on symppis. Ja äänenä Jim Carrey, joka tekee Hortonista vielä ihanamman. Oli kyllä hieman hassua katsoa leffaa ilman Carreyn naamanvääntelyitä. Huumori oli taas ihan munlaista. Hieman aikuiseen makuun, mutta lapsellisella otteella. Hahmot olivat ihania, vaikka se keltainen karvapallo oli hieman friikki.. Tykkäsin! Mutta se oli vähän odotettavissa, kyseessä oli kuitenkin yhdistelmä lastenleffa/Jim Carrey.